Silti minulla meni paremmin kuin suurimmalla osalla muita matkustajia. Yli puolet koneesta oli intialaisia matkalla Helsingin kautta Delhiin. He kaikki olivat tilanneet jonkinnäköisen erikoisruokavalion. Sääli vaan että lentokenttähenkilökunta oli laittanut sen ruokakontin johonkin muuhun koneeseen ja meillä oli tavallista pöperöä. Aamupalamakkara ei näyttänyt kelpaavan.
Hyvin pian tämän jälkeen koneeseen nousseet pari sylivauvaa päättivät järjestää kirkumiskilpailun. Mikä korosti kivasti takanani olleen jenkkikersan tarvetta potkia penkkiäni. Ratkaisin ongelman kaivamalla (aivan täyteen ahdetusta) repusta ääntä eristävät nappikuulokkeet (Shure e2c, suosittelen), soittamalla AC/DC:tä riittävällä voimakkuudella ja pitämällä silmät kiinni.
Käytin musiikkilähteenä Nokian N800:sta, joka, toisin kuin voisi kuvitella, ei ole puhelin. Odotin koko ajan vesi kielellä että lentoemo olisi torunut minua puhelimen käytöstä ja käskisi sammuttamaan sen. Tällöin olisin voinut viedä käden kännykkäkotelolle, kääntyä hitaasti kohden emäntää, todeta "That's not a phone.", nykäistä kännykkäni esiin, osoittaa sitä ja sanoa voitonriemuisesti: "This is a phone."
Täydellisempää lopetusta australianmatkalle tuskin voisi toivoa. Mutta ei kukaan huomauttanut. Tietenkään.
Matkalla kotiin lentokentältä tunnustan kompastuneeni seuraaviin kulttuurishokkeihin:
- kun kuulin jonkun puhuvan suomea, käännyin vaistomaisesti katsomaan
- seisoin liukuportaissa vasemmalla ja yritin avata vessan ovea sisäänpäin
- setelit tuntuivat oudon hailakan värisilta ja tarpeettoman leveiltä
- "ja oliko bonuskorttia" iski kasvoille kuin märkä sukka
